Revanssi - purjehdus Tikehaulle

Vihdoinkin takaisin Tuamotujen atolleille - ja millä miehistöllä!

Kaikkien pienenpienien (?) mutkien jälkeen oli tosiaan aika jättää Tahitin saaret taas taakse ja suunnata luoteeseen kun sopiva idänpuoleinen tuulikin ilmaantui. Miehistö täydentyi kovasti odotetulla vieraalla - eiku hyvinkin tutulla: Tiiamari, Försti-Valin ikiaikainen sielunsisko päätti ottaa pienen tauon ruuhkavuosista ja lensi iloksemme n. kolmeksi viikkoa.

1.Tiiamarin ensimmäinen kumivenekyyti tällä reissulla. 2.Lentokenttäankkurointialueelle on n. 3mailia Pape´eten keskustasta. 3. Moorea auringonlaskussa Tahitilta nähtynä.

Valilla ja Tiiamarilla oli jokavuotinen perinne viettää rauhassa ihan kahdestaan vuorokausi Helsingissä. Asuttiin kyllä myös Helsingissä, mutta tämän n. vuorokauden tarkoituksena oli olla vain keskenämme, syödä hyvin, höpöttää kaikesta, mitä mieleen sattuu tulemaan ja ihan ensimmäisinä vuosina - nukkumaan kunnolla. Siihen aikaan oli niin, että Tiiamarilla oli ihan uusia pieniä ihmisiä kotona ja tunnetusti ne tuppaa valvottamaan. Valin lapset siihen aikaan naureskelivat, että Valin ja Tiian villit Helsinki-yöt päättyy viimeistään klo 22.00 kun kumpikin nukkua tuhisee.

Tiiamari sai pienen suolavesikasteen jo kumiveneessä matkalla Pape´eten keskustan rannasta ankkuripaikalle. Matkaa on vajaa kolme mailia. Pieni kumivene pakattuna kolmella ihmisellä ja matkalaukuilla vs. pienikin aallokko - merivesikaste on aika varmaa.

Mitä tehdä kun rakas ystävä tulee kylään ja haluaisit näyttää kaikki lempipaikat kahdessa viikossa purjehtien? Toivoa. Ei voi muuta  kuin toivoa, että sääikkuna on suotuisa ja se mahdollistaa edes osan toiveiden toteuttamisesta. 

Mo´orean iltavärejä. Tarkoitus oli käydä pitkillä kävelyillä, mutta Dengue oli vallannut Mo´orean ja siitä varoiteltiin sen verran, ettei haluttu riskeerata. Nautittiin sitten meren väreistä ja harmiteltiin, ettei päästy nauttimaan Mo´orean upeista vihreistä väreistä vuoristoon. Ensimmäinen kuva on Tiiamarin ottama.

Tiiamari saatiin kun saatiinkin veneeseen ja asettumaan vieraille varattuun takakajuuttaan, lähdettiin melko pian pienelle testipurjehdukselle, eli Tahitilta Moorean Maharepaan. Oli kaunis päivä ja seiluu oli oikein miellyttävä. Moorealla oli hyvä tehdä vielä viimeisistä viimeisimmät ostokset ennen Tuamotuille lähtöä ja sääikkunakin oli juuri somasti tuloillaan. Pari päivää jetlagin parantelua, snorklausta ja valmistelun jälkeen oli aika nostaa purjeet ja lähteä ottamaan revanssia legille Moorea - Tikehau. Olihan se jännää. Ensimmäistä kertaa Tiiamarille purjehtia Tyynellä merellä ja samantien 180 mailia. Meidän mielet taas työskenteli sen pienen varjon kanssa, joka jäi edelliseltä yritykseltä: Pääsemmekö tällä kertaa ihan perille saakka, eikä 15 mailia vajaaksi, kuten viime kerralla.

Lähdimme Maharepasta hieman ennen auringonlaskua. Laskelmiemme mukaan olisimme sopivasti puolentoista vuorokauden päästä Tikehaun passissa. Kuten monasti ennusteet ja todellisuus eivät aina kulje käsikädessä. Purjehtimaan toki pääsimme, eteneminen vain oli melkoisen verkkaista, kun aallot pysäyttivät vauhdin. Tuuli oli sivuvastainen ja aika tiukkaan jouduimme nostamaan tuuleen. Jos viimeksi saimme kokea mitä ihmeellisimmän tyynen Tyynen meren, tällä kertaa merenkäynti oli sitä paljon tutunpaa Tyyntämerta. Sellainen jolloin vessakäyntikin voidaan laskea urheilusuoritukseksi. Olisimme suoneet shampanjapurjehdusta Tiiamarille, mutta Poseidon ei ottanut toiveitamme kuuleviin korviinsa. Ensimmäinen yö tuli pian ja menikin nopeasti. Päivä oli hyvin normaalia purjehdusta kaikkineen ja iltaa kohden, kuten ennusteetkin olivat vihjailleet, alkoi tuuli tyyntymään. Ei onneksi kokonaan, mutta sen verran että vauhti hidastui entisestään. 

Konetta ei monestakaan syystä haluttu käynnistää - siellä on vielä se itsesuoristettu venttiilin työntötanko ja näissä helteissä moottorin  lisälämpö sisällä ei ole miellyttävä asia meritaudista kärsiville. Kaikki ympäristössä olevat tuttumme seurasivat matkaa hekin pienellä jännityksellä kaiken aiemmin tapahtuneen johdosta ja varmistelivat kaiken olevan kunnossa pitkin matkaa.

 Vaikka tykkäsin kovasti ajasta jolloin olimme ylityksillä ilman näin kätevää verkkoyhteyttä - sitä ikään kuin sai olla omassa kuplassa, omassa universumissa ja vain muutamien saavutettavissa- niin onhan tämä aika mukavaa ja helpottavaakin, että voi viestiä keskeltä ei mitään. 

Toisena yönä Mackon vahtivuorolla, Mackon availlessa genoaa isommaksi kuitenkin kävi niin, että reiviköysi katkesi. Niin katkesivat siinä förstin unetkin. Tuli kutsu ulos ja alkoi sitten purjejumppa. Genoa joka oli täysin auki, piti saada nätisti laskettua kannelle. Ihan nätisti se ei tullut, koska kuten näihin tilanteisiin kuuluu, tuulenpuuska tulee juuri oikeaan/väärään hetkeen. Osa purjeesta pääsi mereen. Macko yritti aikansa saada sitä itsekseen kerättyä kannelle, kunnes myöntyi, että apu voisi olla ihan kiva juttu. Kahdestaan saatiin nätisti purje ylös reippaassa vesisateessa, joka samalla huuhteli pahimmat suolat purjeesta. 

Meille tämä oli sarjassa normaalia purjehdsta. Purjehtiessa sattuu kaikenlaisia, eikä tämä ollut lainkaan pahimmasta päästä. Myöhemmin asiaa ajateltuamme, saattoi se näyttää hieman jännittävältä puuhalta pimeällä merellä uusin silmin katsottuna. Kun genoa oli lopulta turvallisesti kannella, vapaavuorolainen pääsi jatkamaan uniaan ja heräsi Kapun kuvaviestiin: 15mailia Tikehaulle ja kaikki on yhä hyvin! 

Tikehaun passissa vähän seisovia aaltoja, mutta ei pahin mahdollinen tilanne. Todistettavasti atollin sisäpuolella!

Emme olleet taaskaan suunniteltuun aikaan Tikehaun passissa, mutta sen verran sopivasti, että pääsimme hienosti Fordilaisen avustamina atollin sisään ja suoraan vanhalle tutulle ankkurointipaikallemme. Se esitys joka meitä siellä odotti, oli uskomaton. Hieman kesti ymmärtää mistä oli kysymys. Vedenpinnalla näkyi evä? Eiku kaksi evää? Eiku niiden täytyy olla mantoja! Niiden siipien kärjet näkyivät välillä pinnalla. Mutta mitä nuo toiset ovat - kiikarit! Mantan vatsapuoli kaarella sen tehdessä kuperkeikkoja vedessä - vedenpinnan yläpuolelle tuli näkyviin rivi kiduksia kunnes ne taas hävisivät vedenpinnan alapuolelle. Miltä sen on täytynyt näyttäytyä satoja vuosia sitten tänne ensimmäistä kertaa tulleille merimiehille. Vähän kuin luuranko olisi nousemassa vedestä. Niitä nuotiotarinoita olisin halunnut olla kuulemassa. Kuvia tästä showsta ei valitettavasti ole.

Edellinen

Tikehau - korallirantoja, kristallinkirkasta vettä, auringonlaskuja. Kerroimme Tiiamarille ennen hänen saapumistaan, että mitään kovin ihmeellistä emme pysty tarjoamaan. Me emme - luonto hoiti sen puolen.